Olin varautunut näyttelyn olevan ahdistava, mutta mielenkiintoinen.
Paikan päällä Heurekassa kävimme ensiksi tutkimassa kaikki kiehtovat pisteet. Tuntui kuin olisin taas ollut viisivuotias. Suunnilleen sen ikäisenä olin ollut siellä viimeeksi serkkujen kanssa. Mieleeni jäi erityisesti vaijeripyörä. Olin pienenä aika rämäpää. Nähdessäni serkkujen menevän siihen, halusin itsekin kokeilla.
Aluksi oli vaikeaa päästä pyörän kyytiin. Jalat ylsivät juuri ja juuri polkimille. Aloin polkea. Noin puolessa välissä vaijeria voimat alkoivat hieman ehtyä ja katsoin alas suojaverkon läpi vanhempiani, jotka eivät tienneet aikeistani. Verkko näytti kauhean hauraalta. Vaijerin lopussa tuntui kuin polkisi ylämäkeen ja voimat eivät enää tuntuneet riittävän. Ojensin jalkani rautakaiteen säleikköön ja pidin jalalla kaiteesta kiinni. En uskaltanut irrottaa otetta ja ymmärsin etten omin avuin pääsisi loppuun asti. Huusin vanhempiani niin kovaa että koko Heureka kaikui. Aluksi he eivät tajunneet minun huutavan heitä. Serkkuni lähtivät juoksemaan vaijerin alkupäästä portaita alas, kapusivat ylös ja lopulta auttoivat minut turvaan. Kokemus oli kamala.
Välillä olen nähnyt unia tippumisesta verkkoon. Voisi niitä painajaisiksikin kutsua. Tämä kokemus mielessäni halusin saada positiivisemman kokemuksen kyseisestä pyörästä ja hetken arpomisen jälkeen löysin itseni pyörän selästä. Pyöräilin toiseen päähän kaverieni riemuhuutojen saattelemana. Toista kertaa en mennyt. Minulle riitti, että sain todistettua itselleni tuon laitteen olevan yhtä turvallinen kuin laitteet esimerkiksi Linnanmäellä. Eihän se muuten olisi siellä ollut kaikki nämä vuodet.
Jatkoimme eteenpäin. Teimme kolikot itsestämme, saimme mm. kokea maanjäristyksen ja nostaa auton ilmaan. Ehdoton suosikkimme oli kuitenkin peli, jossa piti hajoittaa entsyymejä. Pelasimme sitä moneen kertaan. Se oli hauskaa. Enempää en viitsi kertoa, sillä en halua viedä keneltäkään iloa löytää näitä kiehtovia asioita Heurekasta itse.
Oman mainintansa ansaitsee ihana pikkupoika, joka oli arviolta noin 7-vuotias. Hän pelasi meidän kanssa entsyymi-peliä ja opasti välillä mitä eri pisteillä piti tehdä, sillä omien sanojensa mukaan hän oli käynyt Heurekassa jo kymmenen kertaa. Hän oli niin suloinen. Välillä poika lähti huitelemaan itsekseen jonnekin ja sitten taas palasi luoksemme. Hänen vanhempansa olivat varmaankin aina jollain toisella pisteellä.
Lopulta menimme katsomaan näyttelyä. Se oli mielenkiintoinen, mutta surullinen. Minusta se ei ollut ahdistava. Mielessäni pyöri millaisia kaikkien niiden ihmisten elämäntarinat ovat mahtaneet olla, ja en voinut olla ajattelematta sitä, miten he ovat kuolleet ja näyttelyyn päätyneet. Näihin kysymyksiin en saanut vastausta.
Näyttelyssä oli aivan "normaali" haju. Sanon tämän siksi, että jotkut saattavat arvella näyttelyssä olleiden ruumiiden haisevan. Ruumiit oltiin plastinoitu eli jotenkin muumioitu. Minusta ne näyttivät muovilta. Olikin vaikeaa sen vuoksi ymmärtää, että ruumiit olivat oikeasti oikeita ihmisiä. Eivät muovisia.
On ihmeellistä, miten luonto on osannut muovata ihmisen. Olemme paljon paljon monimutkaisempia olentoja kuin olin osannut kuvitellakaan. Käykää ihmeessä katsomassa. Näyttely avartaa. Tuntuu, että osaan taas hitusen enemmän arvostaa omaa ja läheisteni terveyttä.:)
 |
| Heureka |
Jos joku on kiinnostunut lukemaa näyttelystä kirjoitetun artikkelin, on siihen yhteys tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti